������

Suomessa syntyy vuosittain 1,4 miljoonaa tonnia rakennusjätettä. Usein rakennusten purkaminen esitetään asiana, jolle ei ole vaihtoehtoja toteamalla, että rakennus on elinkaarensa päässä – vähän kuin jokin elintarvike, jolle ei voida tehdä enää muuta kuin heittää se menemään. Samaan aikaan rakentamista ohjaavilla säädöksillä ja käytännöillä ohjataan ja välistä pakotetaankin turhaan korjaamiseen ja uusimiseen silloinkin, kun olemassa oleva olisi vielä kelvollista.

Tämä ei ole ovi – absurdeja tarinoita rakentamisesta on Rakennuskato-tutkimushankkeen kiteytys siitä, miten paljon rakentamisessa puretaan ja korjataan turhaan sekä haaskataan luonnonvaroja. Suomi on kaukana EU:n jätedirektiivin rakennusjätteelle asettamasta 70 prosentin kierrätysasteesta. Tutkijat haluavatkin havahduttaa sekä kansalaiset että päättäjät kysymään, miksi ihanteet ja poliittiset linjaukset ovat niin kaukana rakennusteollisuuden todellisuudesta – ja vaatimaan ja toteuttamaan muutosta.

”Rakentamisessa pieniltä näyttäviltä puroista muodostuu suuri virta. Rakennusten huoltamisen ja korjaamisen pitäisi aina olla ensimmäinen vaihtoehto, ja jos se ei onnistu, rakennusosat ja -materiaalit pitää saada kiertoon”, sanoo Aalto-yliopiston Research Fellow Laura Berger.