ºÚÁÏÍø

Harri Pälvirannan, Aallon alumnin näyttely "Väkivallan koreografia" oli lokakuussa esillä Latvian valokuvamuseossa. Pälviranta on kerännyt ja työstänyt jo pitkään kuvia väkivaltaisista mielenosoituksista, rasistisista hyökkäyksistä ja tappeluista. 

Miten valitsit juuri tämän teeman kuvillesi ja näyttelyyn?

Olen pitkään työskennellyt väkivallan ja kuvallisuuden suhdetta pohtien, lähestynyt valokuvan ja väkivallan toisiinsa kietoutunutta ja sitoutunutta luonnetta erilaisilta katsantokannoilta. Uudessa Väkivallan koreografia -kokonaisuudessani toimin liki yhdeksänkymmenen vuoden aikaskaalalla: pistän vuonna 1936 kuvatun uutiskuvan koskettamaan 2019 tehtyä post-dokumentaarista kuvaa.

Pohdin valokuvia erityisesti muodon tasolla: millaisina ruumiin liikkeet piirtyvät kuviin, kuinka väkivaltainen kosketus kuvallistuu niin menneessä kuin tässä hetkessä. Hankkeen taustalla on joukko kuvia, joita olen vuosien varrella ostanut. Siten projekti ei ole lähtenyt liikkeelle käsitteellisistä pohdinnoista, vaan sitä ikään kuin ehdottivat kuvat itse: koska pöydälläni lojui vuodesta toiseen minua vaivaavia kuvia, niille oli parasta tehdä jotain.

Hanke on ollut itselleni haastava, sillä en ole missään vaiheessa oikein ymmärtänyt mitä olen tekemässä. Pikemminkin kyse on ollut jonkinlaisesta periksi antamisesta: historialliset väkivaltaa esittävät kuvat kiinnostavat minua, joten on ollut loogista antautua niille. Itse luulen, että epävarmuuteni on tässä tilanteessa minulle tarpeellista. On hyvä rohkaistua tekemään julki jotain sellaista, jota en hallitse täysin. 

Miten päädyit Latviaan esittelemään projektin?

Olen tehnyt yhteistyötä Latvian valokuvataiteen museon kanssa aiemminkin, kerran yhteisnäyttelyn tiimoilta ja kerran olin siellä vetämässä työpajan. Näinhän osa taidemaailmaa toimii: se perustuu sosiaalisiin suhteisiin. Riika ei ole nykytaiteen keskus eikä hanke ole taloudellisesti rikastuttava, mutta museossa on töissä hienoja ihmisiä ja lisäksi tilana se on erityinen. 

On hienoa työskennellä tahojen kanssa, jotka haluavat esittää sellaista nykyvalokuvataidetta, joka pohtii vaikeita asioita. Koen kuuluvani hieman reunamilla toimiviin tekijöihin. Olen aina iloinen ja onnellinen, jos työtäni kohtaan osoitetaan kiinnostusta.  

Mikä sinua valokuvaajana kiinnostaa eniten ja mitä haluat kuvissasi tuoda erityisesti esiin?

Näen nykytaiteen alueena, jossa on tilaa ja mahdollisuus pohtia maailmaa ja ihmisen toimintaa itseisarvoisesti ilman, että täytyy päätyä johonkin selkeään lopputulemaan. Ja että kuvataiteen kautta voi ilmaista epäpuhtaita huomioita ja ajatuksia. Mitä tulee joihinkin tiettyihin teemoihin, minua kiinnostaa monen monituiset asiat, mutta kuvallisesti olen keskittynyt erityisesti väkivallan tarkasteluun.

Väkivallan voi ajatella olevan monikollinen: se on esimerkiksi inhimillisen toiminnan alue, käsitteellistys ja tarkastelutapa. Tuollaisena monimuotoisena asiana sitä ilmenee kaikkialla. Väkivallan maailmoihin sukeltaminen ruokkii itseään: kun pääsee vähän vihille, haluaa tietää enemmän. Ja mitä syvemmälle menee, sitä enemmän aukeaa uutta. Olen ikään kuin väkivallan kierteessä… Kuvat ovat tapa oleilla väkivallan kanssa. Tapa ymmärtää sitä.