������

”Kaikki lähti ajatuksesta, mitä tuntuisi ymmärtää olevansa seksuaalisesti kiinnostunut lapsista. Halusin kuulla tuon näkökulman”, muistelee ohjaaja Saara Hakkarainen. 

Syntyi lyhytelokuva Hiljaisuus, joka sai ensi-iltansa marraskuussa 2020. Samana vuonna se valittiin  Amsterdamin kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaali IDFA:n ohjelmistoon.  

Sattumalla oli osansa Hakkaraisen tekemässä aihevalinnassa. Aalto-yliopistossa opiskellessaan hän luki erään lapsikohteista seksuaalisuutta käsittelevän artikkelin. Siinä nuori henkilö kertoi, kuinka oli teini-ikäisenä ymmärtänyt olevansa seksuaalisesti kiinnostunut lapsista. Hän kertoi, että antaisi mitä tahansa voidakseen muuttaa suuntautumisensa.

Hakkarainen pysähtyi noiden sanojen äärelle.  

”Aloin pohtia, millaista olisi ollut, jos olisin ollut itse nuorena samassa tilanteessa.”  

Vaiettu aihe lähellämme  

Pedofilia saatetaan kokea raskaaksi ja vaikeaksi aiheeksi käsitellä. Ohjaajana Hakkarainen huomasi taiteen mahdollisuuden: hän teki päätöksen lähestyä tabua elokuvan kautta.

Hän keräsi pohjatietoa eri järjestöistä, jotka työskentelevät aiheen ympärillä. Sitä kautta löytyi myös haastateltava, joka rohkaistui kertomaan tarinansa. 

Ensin oli ratkaistava muutamia kysymyksiä, jotta luottamus saattoi kehittyä haastateltavan ja ohjaajan välille. Hakkarainen piti tärkeänä sitä, ettei haastateltava hyväksyisi seksuaalista väkivaltaa.  

Lisäksi oli otettava huomioon haastateltavan turvallisuuteen liittyviä seikkoja.  

”Ennen tapaamista kävimme keskustelua pitkään sähköpostitse. Olimme tavanneet useamman kerran, ennen kuin hän kertoi oikean nimensä”, Hakkarainen kertoo.

Joidenkin arvioiden mukaan pedofiilejä on Suomessa kymmeniä tuhansia, mutta vain pieni osa syyllistyy seksuaalirikokseen. Lisäksi kansainväliset tutkimukset osoittavat, etteivät kaikki lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tekijät ole pedofiilejä – puolessa näistä rikoksista tekijä ei ole pedofiili.   

Edelleen elää sitkeä käsitys siitä, millainen henkilö kokee seksuaalista kiinnostusta lapsiin. Usein saatetaan ajatella, että tyypillinen pedofiili on yksinäinen, hieman syrjäytynyt, keski-ikäinen mieshenkilö.  

Stereotypia ei aina vastaa todellisuutta: pedofiilit ovat kavereita, sukulaisia ja perheenjäseniä. 

”Kuin kuka tahansa kadulla vastaan kävelevä ihminen”, täsmentää Hakkarainen.

Hän kertoo, että tätä seikkaa korostaa teoksen visuaalinen maailma. Miljöönä toimiva lähiö voisi sijaita missä tahansa suomalaisessa pikkukaupungissa. Elokuvassa nähtävät arjen askareet ovat tuttuja jokaiselle.  

Pelkoa ja yksinäisyyttä 

Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa nähdään, että ohjaaja ohjaa näyttelijää ja kuvaustyöryhmää. Ratkaisulla on haluttu alleviivata sitä, että käynnissä ovat elokuvan kuvaukset. Alkuperäinen haastateltava ei esiinny dokumentissa itse: tabu on edelleen vahva ja pelko paljastumisesta suuri. 

Haastateltavan nuoruudessa pedofiliasta oli vaiettu. Hän koki olevansa yksin, kun tietoa ei ollut saatavilla ja pedofiileistä välittyvä kuva oli yksipuolinen.  

Ajatus siitä, että taide toimisi keinona asian käsittelemisessä, tuntui rohkaisevalta.  

”Hän ajatteli, että joku samanlaisessa tilanteessa oleva nuori näkisi, että on mahdollista hakea apua ja elää aivan tavallista elämää”, Hakkarainen toteaa.  

Ohjaajan mukaan elokuvasta saatu palaute on ollut pääasiassa positiivista. Aihetta on pidetty hurjana ja rohkeana, mutta Hakkarainen kertoo, ettei ole henkilökohtaisesti saanut negatiivista palautetta. 

Elokuvan tarkoituksena on ollut lisätä aiheen ympärillä käytävää keskustelua: rikkoa hiljaisuus. Kun stigma pienenee, kynnys avun hakemiseen madaltuu. Hakkarainen huomauttaa, että siitä hyötyvät kaikki osapuolet.  

”On myös lastensuojelua, että henkilö, joka kokee tarvitsevansa apua, saa apua.”
 �į&�Բ�����;

Elokuva Hiljaisuus on nähtävissä  

Teksti: Venla Välikangas