������

”Mitä hyötyä on talosta, jos ei ole siedettävää planeettaa, jolle sen sijoittaisi?”* Amerikkalaisen filosofi Henri Thoreaun kysymys on tänään ajankohtaisempi kuin koskaan. Rakentamisen aiheuttamat ympäristöhaitat kun uhkaavat sekä Pariisin ilmastosopimusta että kuudennen sukupuuttoaallon pysäyttämistä. 

Rakennettuun ympäristöön käytetään puolet koko maailmassa vuosittain kulutetuista raaka-aineista ja noin 40 prosenttia energiasta. Samalla aiheutetaan yli kolmannes kaikista kasvihuonekaasupäästöistä, ja luontokadostakin 90 prosenttia aiheutuu raaka-aineiden keruusta. Kun kotiplaneettamme väkiluku edelleen kasvaa ja yhä useammalla on varaa asua vähän väljemmin, rakentamiseen kuluu enemmän energiaa ja materiaaleja. Pelkästään sementin, teräksen, alumiinin ja muovien valmistuksen kasvu uhkaa tuottaa 2050-luvulle tultaessa lähes tuplasti sen määrän päästöjä, joka on ilmaston 1,5 asteen lämpenemisen rajana.  

Planeettamme rajallinen kantokyky ei kestä nykyistä rakentamista. Suunnanmuutos tarvitaan viipymättä. Onneksi luonnonlait eivät estä päästöjen rajoittamista. Kyse on pitkälti vain totutuista tavoista rakentaa ja ansaita rakentamisella. 

Tilannetta korjaavat lait ja sopimukset ovat välttämättömiä. Ne vain vaikuttavat liian hitailta päästöjen rajoittamiseksi. Siksi tarvittaisiin myös arvojen muutos. Se voisi ohjata toimintaamme nopeammin kuin vuosien siirtymäajalla voimaan astuvat säännökset. 

Kehittyneissä ja väestönkasvultaan vakiintuneissa maissa muuta kuin välttämätöntä uutta rakentamista tulisi lykätä niin pitkään, että löydämme planeetan kantokyvyn kestäviä rakentamisen ratkaisuja. Sillä välin voisimme keskittyä olemassa olevien tilojen vuorokäyttöön ja vanhojen rakennusten korjaamiseen.  

Kehittyvissä maissa sekä sodista tai luonnonkatastrofeista toipuvilla alueilla tulisi puolestaan olla ensisijainen oikeus rakentaa itsensä ulos köyhyydestä ja kurjuudesta. Sen pitäisi kuitenkin mahtua yhä pienenevän globaaliin päästöbudjettiin. 

Edellä ehdotetut periaatteet ovat tietysti vaikeita sulattaa. Miksemme saisi nauttia elintasosta ja rakentaa uutta kivaa kauppakeskusta? Entä mitä kävisi työllisyydelle, teollisuudelle ja verotuloille, jos alkaisimme ihan oikeasti downshiftata rakentamista? Ja ei kai nyt sentään Suomessa tarvitse pohtia ratkaisuja rakentamisen maailmanlaajuisiin ongelmiin? 

Hankaliin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia. Niitä on kuitenkin keksittävä nopeasti. Ja sillä välin kaikilla mahdollisilla työmailla olisi nyt tauon paikka. 

*Kirjaimellisesti Thoreaun alkutekstin mukaan (Familiar Letters): “What is the use of a house if you haven’t got a tolerable planet to put it on?”

Kirjoittaja Matti Kuittinen on arkkitehti, joka aloitti kestävän rakentamisen professorina Aalto-yliopistossa kesällä 2023. Hän siirtyi tehtävään ympäristöministeriöstä, jossa vastasi rakentamislain uudistuksen ilmastoasioista ja kehitti Suomeen rakennusten hiilijalanjäljen arviointimenetelmän. Kuittinen tekee aktiivisesti rakentamisen ilmastotyötä Euroopassa ja Pohjoismaisissa.

Artikkeli on julkaistu syyskuussa 2023.